Retkeilemässä lasten kanssa

Pamilonkosken luontopolulla.

En voi väittää olevani mikään varsinainen eräihminen, mutta viihdyn luonnossa ja varsinkin viime vuosina kiinnostus patikointiin ja retkeilyyn on alkanut heräillä. Hyväkuntoiset, merkityt luontopolut ovat helppoja retkikohteita ja niitä onneksi löytyy Suomesta todella hyvin. Reittejä on vaativuudeltaan monen tasoisia ja -pituisia. Pienten lasten yhdistäminen ulkoiluharrastuksiin ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys.

Harrastin lenkkeilyä jo esikoisen syntymän aikoihin ja se olikin pitkään erinomainen harrastus. Vauva nukahti helposti rattaisiin ja lenkille tuli usein lähdettyä pelkästään päikkäreiden vuoksi. Lenkkeily on tosin myös aika meditatiivista. Keskittyminen hengitykseen ja askeleiden tasaiseen rytmiin raikkaassa ulkoilmassa toimii hyvänä vastapainona arjen hälinälle. Puolisokin saa hetken omaa rauhaa.

Muutaman vuoden iässä iso H (olkoon tytöt tästä lähtien iso H ja pikku H) kyllästyi juoksuharrastukseeni. Hän alkoi järjestelmällisesti matkustamaan rattaissa lähinnä seisten eikä nukkumisesta ollut enää tietoakaan. Ilman vaunuja juoksemaan lähteminen ei käytännössä ollut mahdollista, joten lenkkeily loppui siltä erää. Nyt toisen lapsen kanssa olen taas aloittanut uudelleen juoksemisen ja se sujuu jälleen erinomaisesti. Pikku H nukkuu ja viihtyy vaunuissa hyvin myös hereillä ollessaan, maisemia katsellen. Nyt tiedän, että tästä ajasta täytyy nauttia, sillä se ei ehkä kestä kovin pitkään.

Isompi H pyöräilee jo sen verran vauhdikkaasti, että vieressä pystyy juoksemaan vaunujen kanssa varsin hyvää vauhtia, jos edes pysyy perässä. Pelkkä lenkkeily ei tosin riitä motivaatioksi vaan yleensä täytyy käyttää hienostuneempia keinoja, kuten lahjontaa, tai yhdistää lenkki esim. kaupassa käyntiin.

Kun jotkut sanovat, että lenkille lähteminen on helppoa, vetäisee vain lenkkarit jalkaan ja ampaisee ovesta ulos, olen melko varma ettei heillä ole pieniä lapsia..

Entäs se retkeily sitten? Voisi kuvitella, että se ei ainakaan helpompaa ole? Kyllähän siihen tarvitaan joustavuutta ja mukautumiskykyä. Jos haaveena on kymmenien tai satojen kilometrien viikkoja kestävä erämaapatikointi luonnon armoilla, niin ehkä kannattaa jättää johonkin toiseen elämäntilanteeseen. Mutta luontoon pääsee muutenkin. Parin kilometrin helppojen reittien käveleminen on myös mukavaa ulkoilua ja nuotiopaikalla eväiden syönti sallittua, vaikkei takana olisikaan päiväkausien näännyttävää vaellusta.

Pikku H on tottunut kulkemaan kantorepussa ja noin kymmenen kilometrin reitit menee selässä kantaen aika vaivattomasti, suurin osa matkasta nukkuen. Kokeilu on myös vaativampia maastoja, kuten Kolille ja Jyväskylän Kanavuorelle kiipeämistä. Täytyy vain olla äärimmäisen varovainen, varsinkin alaspäin laskeutuessa, ettei liukastu. Tervettä järkeä käyttämällä ja riskejä ottamatta niistäkin selviää kuitenkin turvallisesti.

Isompi taas jaksaa yllättävänkin pitkiä matkoja itse kävellä. Tuon ikäiset lapset juoksisivat lähestulkoon aamusta iltaan pihalla, joten kyse on enemmänkin motivoinnista. Hyviä vinkkejä on tietenkin eväät, erilaiset tehtävät tai kaverin pyytäminen mukaan. Ja toki reitti ja tauot täytyy miettiä lasten ehdoilla. Alkuun kannattaa kokeilla ihan vaikka lähimmälle nuotiopaikalle kävelyä ja takaisin. Sitten pikkuhiljaa pidentää matkaa.

Eväiden syönti nuotiopaikalla on usein retken kohokohta, enkä puhu pelkästään lapsista.

Kävimme viimeksi kävelemässä koko porukalla Pamilonkosken n. 3,5 km pituisen luontopolun. Reitti oli osittain aika vaikeakulkuinenkin, hieman louhikkoinen. Maisemat hienot, reitti kulkee kosken vierellä. Taukopaikkana hyvin hoidettu laavu upealla paikalla. Tarkoituksena oli jättää iso H taukopaikalla ukin kyytiin ja jatkaa vielä kosken toista reunaa takaisin, mutta alkoi tulla jo pimeä, joten viivyimme hieman pidempään nuotiolla ja lähdimme koko porukalla pois autokyydillä. Harmillisen usein tulee jätettyä iso järjestelmäkamera kotiin, mutta tällä kertaa se oli onneksi mukana ja muutamia kivoja kuviakin tuli otettua.

Tiilet tuli taloon

Nyt alkoi tapahtumaan. Viime viikolla tuli tiilikuorma ja perjantaina muurarikin pääsi aloittamaan pönttöuunin kanssa. Remontin makuun (eli suussa maistuva laastipöly) on jälleen päästy. Oviaukot on muovitettu, kaikki tavarat on aivan sekaisin ja joka paikka täynnä pölyä. Taisin joskus mainita, että uuniprojekti on siitä mukava, ettei tarvitse itse tehdä juuri mitään. Olin väärässä. Olen tietysti kantanut viime päivinä mm. tiiliä ja laastisäkkejä sisälle, tosin vasta pönttöuunia varten, myöhemmin tulee lisää. Lisäksi olen maalannut uunin taustaseinää, repinyt irti viimeisetkin seinään liimatut kipsilevynpalaset ja raaputtanut sorkkaraudalla vanhaa rappausta ja maalia irti. Sitä hommaa olisi tosin vieläkin jäljellä. Ostin alkuvuodesta juoksemisen ja kuntoilun motivoimiseksi urheilukellon, jossa on mm. rannesykemittari. Se näytti työskentelyn aikana sykkeeksi reilut 170. Remontointi ei siis todellakaan ole mitään kevyttä puuhaa, jos jollakin on sellainen käsitys. Vertailun vuoksi normaalilla juoksulenkillä syke pysyy minulla n. 130-140 paikkeilla.

Korkeasta sykkeestä voikin siirtyä sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Leivinuuni ilmentää minulle jonkinlaista downshiftaamista ja ajattomuuden tunnetta. Sen kanssa ei ole mihinkään kiire. Uunin vakuuttava koko ja massa kuvastaa pysyvyyttä ja tietynlaista kunnioitusta. Se lämpenee hitaasti, mutta myös luovuttaa lämpöä pitkään. Lämmönvaraamiskyky tuntuu aika käsittämättömältä kun sitä tarkemmin ajattelee. Jopa päivien päästä uuni saattaa tuntua lämpimältä. Meidän uunistamme ei toki mikään kovin suuri ole tulossa, mutta kyllä senkin pitäisi jonkin verran lämpöä varata. Uuniin liittyvä toimintakin on jollakin tavalla rauhalliseen ja ajattomaan elämään liittyvää. Pitkään haudutetut ruoat, leipominen, polttopuiden tekeminen, tuvan lämmittäminen elävän tulen avulla. Siinä on jotakin äärimmäisen hienoa.

Olen viimeistä viikkoa töissä ennen kesä- ja isyyslomille jäämistä. Siitä on varmasti yli 15 vuotta aikaa kun olen viimeksi ollut yhtä pitkään poissa töistä/koulusta tms. Odotan sitäkin eräänlaisena elämän hidastumisena, vaikka toki lapsiperheen arki taitaa olla aikalailla sen vastakohta. Työ on todella iso osa ihmisen elämää, usein liiankin hallitseva. Se kuluttaa suurimman osan kognitiivisesta energiasta. On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, kun tämän valtavan voimavaran kohdistaakin johonkin muuhun, kuten omiin lapsiin ja omaan elämään.

Aluksi mietin, että miten saan yhdistettyä muutamat asiat, joista halusin kirjoittaa, mutta näillä asioillahan tuntuu olevan suora yhteys toisiinsa. Havainnointikyvyn kohdistamisesta nimittäin tulee mieleeni sukeltaminen. Kävin eilen ensimmäistä kertaa avovedessä sukeltamassa, noin 10 metriä syvässä avolouhoksessa. Kokemus oli todella mielenkiintoinen. Sukeltaminen on teknisesti haastavaa, ainakin näin aloittelijana. Huomio kiinnittyy helposti täysin tasapainon ja hyvän sukellusasennon hakemiseen, jolloin suoritus on enemmän tekninen. Nostetta hallitaan täyttämällä sukellusliiviä ja pukua ilmalla, jos ilmaa on liikaa, alkaa nousemaan pintaan ja jos liian vähän, uppoaa pohjaan. Hankalaksi asian tekee se, että mitä syvemmälle menee, sitä enemmän ilma puristuu kasaan ja ilmaa täytyy lisätä, jotta noste pysyy samana. Jos taas nousee ylöspäin, ilman tilavuus kasvaa ja noste lisääntyy kiihtyvällä vauhdilla. Tasapaino pyritään hakemaan siten, että korkeusasemaa säädetään hengityksen avulla. Kuivapuvun kanssa joutuu lisäksi säätämään hieman liivin ja puvun sisällä olevan ilmamäärän suhdetta, jotta sukellusasento pysyy hyvänä. Mutta kun tasapaino löytyy, huomio kiinnittyy itse kokemukseen, joka on varmasti se asia, joka ihmiset saa yhä uudestaan hyppäämään veteen kymmenien kilojen painoiset, pinnalla hyvin epämukavat varusteet yllään. Vedessä painottomuuden tunne ja pienillä räpylän potkuilla liitäminen nimittäin tuntuu aika mahtavalta, kaiken sen vaivan arvoiselta.